3.3. Ekologisen kompensaation suunnitteluun sisältyvät päätökset

1. Kirjan käyttöohjeet

Ekologisen kompensaation tärkeät päätökset esitellään tällä kurssilla kirjan muodossa, mikä helpottaa päätöksiin liittyvien tietojen selaamista ja tietojen löytämistä, mikäli haluat myöhemmin kurssilla palata tarkistamaan jotain asiaa. Kirjan luvut ovat tiiviitä ja sisältävät keskeisimmät huomiot kustakin päätöksestä, joita on yhteensä noin 15 kappaletta.

Kirjaa voit lukea kahdella tapaa:

1. voit selata kirjan sivuja harmaista nuolista (< ja >), jotka näkyvät sivun  molemmin puolin tai
2. löydät kirjan sisällysluettelon verkkosivun oikeassa yläkulmassa näkyvästä harmaasta nuolipainikkeesta (<). Tämä on helpoin tapa kirjan selaamiseen silloin, kun haluat navigoida suoraan jollekin tietylle kirjan sivulle.

Ekologisen kompensaation tärkeät päätökset on kuvattu Moilasen ja Kotiahon (2018) artikkelissa, ja ne on tällä kurssilla jaettu viiteen eri teemaan artikkelia mukaillen. Päätökset on jaoteltu seuraavasti: 

• Tavoitteita koskevat päätökset
• Paikkaan liittyvät päätökset
• Aikaan liittyvät päätökset
• Luonnon monimuotoisuuteen liittyvät päätökset
• Toimenpiteitä koskevat päätökset

2. Johdanto

Tämä kirja käsittelee ekologisen kompensaation suunnitteluun liittyviä tärkeitä operatiivisia päätöksiä. Nämä päätökset koskevat kompensaation tavoitteiden ja toimenpiteiden määrittelyä sekä fysikaaliseen maailmaan liittyvien ulottuvuuksien huomiointia.

Ekologisen kompensaation tavoitteet ovat käytännössä poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat kompensaation toteutusta. Toimenpiteet suunnitellaan näiden tavoitteiden toteuttamiseksi käytännössä.

Operatiivisissa päätöksissä huomioitavat, fysikaalista maailmaa kuvaavat ulottuvuudet, joita ovat monimuotoisuus, aika ja tila, on havainnollistettu alla olevassa kuvassa. Niitä on helpompaa ymmärtää kysymällä, mitä luonnonarvoja menetetään, missä ja milloin, ja millä luonnonarvoilla menetykset aiotaan hyvittää, missä ja milloin.^4,5

Kuva. Fysikaalisen todellisuuden kolme pääulottuvuutta. Tietolähde: Moilanen, A. & Kotiaho, J.S. 2017. Ekologisen kompensaation määrittämisen tärkeät operatiiviset päätökset. Suomen ympäristö 5/2017.

2.1. Video ekologisen kompensaation tärkeistä päätöksistä

Aloita katsomalla alta löytyvä luentovideo 

Videolla [kesto 22:05 min] professori Janne Kotiaho selittää, mitä ovat ekologisen kompensaation tärkeät operatiiviset päätökset ja mihin ne vaikuttavat. Katsottuasi videon tee siihen liittyvä tietovisa, jossa on 12 oikein vai väärin -väittämää. Tehtävän tekeminen ei vaikuta arviointiin, mutta saat välipalautetta oppimisestasi.

2.2. Kuva ekologisen kompensaation tärkeistä päätöksistä

Alla oleva kuva voi auttaa hahmottamaan, miten ekologisen kompensaation päätöksiä voidaan luokitella ja minkä vuoksi kunkin päätöksen tekeminen on tärkeää kompensaation onnistumiseksi. Tarkemmat kuvaukset päätöksistä löytyvät kirjan myöhemmistä luvuista.

Seuraavissa luvuissa syvennymme lisää näihin Moilasen ja Kotiahon (2018) artikkelissa kuvattuihin ekologisen kompensaation tärkeisiin päätöksiin. Päätettävät asiat pohjautuvat kompensaation suunnittelussa yleispäteviin periaatteisiin, ja niistä suurimmassa osassa päätöksentekoa ohjaa Suomen luonnonsuojelulain (9/2023) 11 luku.

3. Tavoitteita koskevat päätökset

Lievennyshierarkian noudattamisen taso

Lievennyshierarkian noudattamisen taso vaikuttaa kompensoitavaksi jäävän haitan suuruuteen. Hankkeesta aiheutuvaa luontohaittaa voidaan pienentää panostamalla luontohaittojen välttämiseen ja minimoimiseen. Mitä vähemmän toimenpiteitä haittojen välttämisen ja vähentämisen eteen tehdään, sitä monimutkaisempaa ja kalliimpaa kompensoinnista tulee. Tällä hetkellä ei vielä ole olemassa selkeitä toimintaohjeita siitä, mikä on riittävää luontohaittojen välttämistä ja vähentämistä. Harkinta toimenpiteiden määrästä lievennyshierarkian eri askelmilla on tehtävä tapauskohtaisesti.^4,5

Kokonaisheikentymättömyyden määritelmä

Ekologisen kompensaation tulee perustua selkeään määritelmään kokonaisheikentymättömyydestä (engl. No Net Loss, NNL). Esimerkiksi haitan hyvittäminen elinympäristön jokaisen lajin jokaiselle yksilölle on mahdoton ja liioiteltu tavoite, sillä elinympäristön kaikkien lajien tilaa ei juuri koskaan tunneta riittävällä tarkkuudella tämän mahdollistamiseksi. Tämän takia reaalimaailmassa on helpompaa hyvittää haittoja esimerkiksi luontotyypeille, joiden rakenteen ja toiminnan palauttamisen voidaan olettaa hyödyttävän kyseiselle elinympäristölle tyypillisiä lajeja. Yksi vaihtoehto on määritellä kokonaisheikentymättömyys keskiarvoisesti, jolloin oletetaan, että puolet elinympäristön lajeista ei saavuta kokonaisheikentymättömyyttä, mutta puolet saavuttaa sen ylimäärin, eli niiden tilassa havaitaan kokonaisparanema. Kokonaisheikentymättömyyden arvioimiseksi on kyettävä toteamaan mahdollisimman yksiselitteisesti, minkä luontoarvojen kokonaisheikentymättömyyttä tavoitellaan ja milloin kokonaisheikentymättömyys voidaan katsoa saavutetuksi.^4,5

Kokonaisheikentymättömyyden tai kokonaisparaneman saavuttamisen taso

Vapaaehtoisen ekologisen kompensaation sääntelyssä voidaan linjata, tuleeko heikennys hyvittää täysimääräisesti vai ylimäärin eli tavoitellaanko luonnon kokonaisheikentymättömyyttä vai kokonaisparanemaa. Suomen luonnonsuojelulakiin (9/2023) ja ympäristöministeriön asetukseen vapaaehtoisesta ekologisesta kompensaatiosta perustuen aiheutettu haitta tulee hyvittää vähintään täysimääräisenä (=kaikki aiheutettu haitta on hyvitettävä). Tämä selkeä vaatimus kokonaisheikentymättömyyden saavuttamisesta vähentää lain monitulkintaisuutta.

4. Paikkaan liittyvät päätökset

Ekologisen kompensaation toteutusalue

Ekologisessa kompensaatiossa on päätettävä, miten kaukana haitta-alueesta hyvitys voidaan toteuttaa.^4,5 Tämä on tärkeä näkökulma, sillä luonto on erilaista eri paikoissa ja erilaisuus tyypillisesti kasvaa alueiden välisen etäisyyden kasvaessa. Joskus haitta-alueen läheltä voi olla vaikeaa löytää kohdetta, jonka luonnonarvot olisivat riittävän samanlaiset kuin haitta-alueella. Luonnonarvovastaavuus täyttyy todennäköisimmin, jos hyvitysalue valitaan heikennettävän luontotyypin tai lajin levinneisyysalueelta tai sen elinympäristö- ja ilmastovaatimukset täyttävältä alueelta¹. Suomen lainsäädännössä määritellään selkeät maantieteelliset rajat hyvityksen toteutukselle, mistä kerrotaan tarkemmin kurssin seuraavassa osiossa.

Hyvitysalueiksi soveltuvia kohteita on todennäköisesti enemmän, jos hyvitys sallitaan kaukana heikennetystä alueesta. Luonnonarvovastaavuus voi kuitenkin heiketä alueiden maantieteellisen välimatkan takia. Haitta- ja hyvitysalueen välimatkan kasvattaminen voidaan huomioida kompensaatiolaskennassa kasvattamalla hyvitysalueen pinta-alaa. Tällä tavoin kompensoidaan heikompaa luonnonarvovastaavuutta hyvitystä arvioitaessa.^4,5

Haitta- ja hyvitysalueita valittaessa voidaan kuulla paikallisia ihmisiä ekologisen kompensaation suunnitteluprosessissa. Luonnon tilan heikentäminen ja heikennyksen hyvittäminen toisaalla voivat vaikuttaa paikallisiin ihmisiin esimerkiksi ekosysteemipalveluiden ja virkistyskäyttömahdollisuuksien muutoksina, jolloin heidän mielipiteensä voi olla syytä huomioida aluevarauksia suunniteltaessa. On hyvä huomata, että ensisijaisesti kuuleminen koskee sitä, voidaanko luontohaittaa aiheuttavan hankkeen toteuttaminen sallia jollakin alueella ja vasta toissijaisesti hyvityksen suunnittelua jonnekin toisaalle. Toisin sanoen vasta, jos heikennykset katsotaan yhteiskunnallisesti välttämättömiksi, lähdetään ratkaisemaan sitä, minne vastaavat hyvitykset sijoitetaan.

Luonnon arvotuksen viitekehys

Luonnon monimuotoisuus näyttäytyy ihmiselle erilaisena riippuen siitä, missä maantieteellisessä viitekehyksessä sitä tarkastellaan. Esimerkiksi jotakin Suomessa suojelun arvoiseksi määriteltyä lajia tai luontotyyppiä ei välttämättä kansainvälisessä sääntelyssä ole arvotettu yhtä korkealle. Tämä johtuu siitä, että jokin Suomessa harvinainen laji tai luontotyyppi ei välttämättä ole sitä kansainvälisesti tarkasteltuna ja päinvastoin. Esimerkiksi taimen on Suomessa uhanalainen, mutta joillakin alueilla maailmassa jopa haitallinen vieraslaji. Toisaalta monet järviluontotyypit ovat Suomessa yleisempiä ja vähemmän uhanalaisia kuin muualla Euroopassa. Ekologisessa kompensaatiossa tuleekin tapauskohtaisesti päättää, tehdäänkö luonnon monimuotoisuuden arviointi paikallisessa, alueellisessa, kansallisessa vai kansainvälisessä viitekehyksessä. Suomen lainsäädännössä nojataan alueelliseen viitekehykseen ja esimerkiksi luontotyypin uhanalaisuus määräytyy luontotyyppien uhanalaisuuden arviointiin perustuen sen mukaan, sijaitseeko luontotyyppi Etelä- vai Pohjois-Suomessa³.^4,5

5. Aikaan liittyvät päätökset

Pysyvyys

Ekologisen kompensaation suunnittelussa tulee varmistaa, että kompensaation tuottamat luontohyödyt parantavat luonnon tilaa pysyvästi. Yleensä ihmisen aiheuttamat luontohaitat ovat pysyviä, jolloin hyvitystenkin tulee olla. Pysyvä hyvitys voi olla esimerkiksi kerralla toteutettava luontotyypin ennallistaminen, minkä jälkeen ennallistettu alue suojellaan.^4,5

Väliaikaisten hyvitysten salliminen mahdollistaisi kompensaatiojärjestelmän väärinkäytöksiä. Jos väliaikaiset hyvitykset hyväksyttäisiin, kävisi todella haastavaksi arvioida, kuinka pitkään tuotetut luontohyödyt lopulta säilyisivät. Tämä loisi epätasapainon pysyvien luontohaittojen ja väliaikaisten luontohyötyjen välille.

Arvioinnin aikaväli

Ekologisessa kompensaatiossa tuotettujen luontohyötyjen toteutumista ja vastaavuutta luontoheikennyksen kanssa tarkastellaan suunnittelussa asetetulla aikavälillä^1,4,5. Sopiva arvioinnin aikaväli tulee määritellä jotta tiedetään, milloin haitta on tullut hyvitetyksi. Suomen kompensaatiolainsäädännön mukaan arvioinnin aikaväli on 30 vuotta ELY-keskuksen antamasta päätöksestä hyvityksen korvaavuudesta. Päätöstä annettaessa arvioidaan sitä, korvaako tuotettu hyvitys täysimääräisesti aiheutetun haitan ja täyttääkö se lain kriteerit. Kolmenkymmenen vuoden aikaväli on ihmisen näkökulmasta ymmärrettävä, ja toisaalta sellainen, että sen aikana merkittävä osa ennallistamisen luontohyödyistä ehtii toteutua.

Mitä pidempi arvioinnin aikavälin sallitaan olla eli mitä pidempään kokonaisheikentymättömyyden saavuttamisessa saa kestää, sitä pienempi on vaadittava hyvityspinta-ala. Pitkä aikaväli siis suosii heikennyksen aiheuttajaa, mutta kasvattaa riskiä siihen, että kokonaisheikentymättömyys ei tosiasiallisesti toteudu. Lajeja tai luontotyyppejä voi esimerkiksi ehtiä uhanalaistua tai kadota kokonaan hankkeen kokonaisheikentymättömyyttä odotellessa. Vastaavasti hyvin lyhyt aikaväli on luonnon kannalta suotuisa, mutta kasvattaa hyvityksen pinta-alaa ja kompensaation kustannuksia.^1,4,5

Hyvittävät toimenpiteet eroavat toisistaan vaikuttavuudeltaan eli kuinka nopeasti ja varmasti ne tuottavat luontohyötyjä. Jos luontotyypin tilan paraneminen on hyvittävien toimenpiteiden jälkeen hyvin hidasta ja/tai epävarmaa, kompensaatiolla laskennallisesti saavutettavat luontohyödyt ovat vähäisiä arvoltaan ja niiden käyttäminen vaatii suurta hyvityspinta-alaa. Tällöin kompensointi ei kannata, ja toimijan on järkevämpää välttää luontohaitan aiheuttamista. Vastaavasti joidenkin hyvitystoimenpiteiden jälkeen luontotyyppi ennallistuu kohti luonnontilaa verraten nopeasti ja parhaassa tapauksessa myös varmasti, jolloin niiden käyttäminen pienentää hyvitykseen tarvittavan alan kokoa. Toimenpiteen ekologinen vaikuttavuus kulkeekin usein käsi kädessä kompensaation hintalapun kanssa: mitä vaikuttavampi toimenpide, sitä matalammaksi jäävät kustannukset.⁴

Nykyarvolaskenta

Kompensaatiomenetelmästä riippumatta luontohyötyjen toteutuminen kestää yleensä ajallisesti kauemmin kuin luontohaittojen toteutuminen. Nykyarvolaskenta on taloustieteestä tuttu laskennallinen tapa huomioida tämä ajallinen ero menojen ja tulojen eli tässä yhteydessä luontohaittojen ja -hyötyjen toteutumisessa. Mitä kauempana tulevaisuudessa luontohyödyt toteutuvat sitä vähemmän niillä on nykyarvoa. Nykyarvolaskennassa kompensaatiolaskentaan lisätään diskonttokorkoa, joka kasvattaa hyvitysalueen pinta-alaa. Hyvitysalueen pinta-alan kasvattaminen takaa sen, että tavoiteltu määrä luontohyötyjä pystyy toteutumaan määritellyn arvioinnin aikavälin sisällä. Ekologisen kompensaation kirjallisuudessa käytettävä synonyymi nykyarvolaskennalle on aikadiskonttaus.^1,4,5

Suomen lainsäädäntö ei tällä hetkellä velvoita nykyarvolaskennan käyttöön.

6. Monimuotoisuuteen liittyvät päätökset

Monimuotoisuuden mittaaminen

Pelkästään Suomen luonnossa on arvioitu olevan lähemmäs 50 000 lajia, joista alle puolet tunnetaan niin hyvin, että niiden tilaa on kyetty arvioimaan⁶. Suomessa tavanomaisella hehtaarilla voidaan tavata satoja eliölajeja. Luonnon monimuotoisuuden mittaaminen vaatii siis aina yksinkertaistamista, mikä voidaan huomioida kompensaatiolaskennassa kasvattamalla hyvitysalueen pinta-alaa epävarmuuksien huomioimiseksi. Ekologisessa kompensaatiossa on keskeistä päättää, mihin luonnonarvoihin mittaukset haitta- ja hyvitysalueilla kohdistuvat, millaista tietoa niistä hankitaan ja millä tavoin.⁴

Kaikkien lajien yksilömääriä on haastavaa tai jopa mahdotonta laskea edes pinta-alaltaan pieneltä alueelta, sillä osa eliöistä on esimerkiksi vaikeasti havaittavia tai niiden esiintyminen alueiden välillä vaihtelee. Monimuotoisuutta kartoitetaankin usein tiettyjen avain- tai indikaattorilajien avulla. Avainlajit ovat elinympäristön rakenteelle ja toiminnalle tärkeitä lajeja, joiden harvinaistumista pidetään merkkinä elinympäristön heikentyneestä tilasta. Indikaattorilajien esiintymistä mitataan puolestaan siksi, että niiden läsnäolon oletetaan merkitsevän muiden lajien tai elinympäristön piirteiden läsnäoloa tietyssä paikassa.^1,4

Suomessa ensimmäiset ekologisen kompensaation kokeilut on päätetty tehdä luontotyypeillä, sillä luontotyyppien rakennepiirteitä on helpompaa havaita luotettavasti kuin lajeja tai lajiryhmiä. Luontotyypeille ominaisten rakennepiirteiden palauttamisella pyritään samalla parantamaan kullekin luontotyypille ominaisen eliöstön esiintymistä alueella.

Ekologisen kompensaation määrittämiseen on valittava elinympäristöä tai lajia parhaiten arvottava mitta, joka voi olla esimerkiksi lajin yksilömäärä tai populaatiotiheys tai luontotyypin pinta-ala tai ekologinen tila. Laskennassa mittaustulokset pitää pystyä esittämään vertailukelpoisessa yksikössä. Yksi tällainen yksikkö on luontotyyppihehtaari, jota lainsäädännössä kutsutaan luonnonarvohehtaariksi¹. Tätä mittaria käytetään Suomessa kehitetyissä laskureissa.

Parempaan vaihto

Ekologisen kompensaation lähtökohtana on, että luontohaitat tulisi hyvittää samanlaisina, eli niille lajeille ja luontotyypeille, joihin heikennys on kohdistunut. Luonnonarvojen keskinäistä vastaavuutta haitta- ja hyvitysalueilla on kuitenkin tarkasteltava tapauskohtaisesti. Yksi tähän liittyvä käsite on parempaan vaihto. Parempaan vaihdolla tarkoitetaan sitä, että aiheutetut luontohaitat voidaan hyvittää luonnonarvoilla, jotka ihminen on luokitellut arvokkaammiksi kuin heikennetyt luonnonarvot.^4,5

Ekologisen kompensaation suunnittelussa tulee päättää, sallitaanko tällainen vaihtokauppa kompensaation toteutuksessa. Parempaan vaihto monimutkaistaa kompensaatiota, mutta sitä voidaan harkita yleisten luonnonarvojen kompensoinnissa, mikäli vastaavanlaisia luonnonarvoja ei ole tarjolla kompensointiin eikä luontohaitan aiheuttamista pystytä välttämään. Tällöin kompensaation toteutuspaikaksi tulee valita luontotyyppi tai elinympäristö, joka muistuttaa rakenteeltaan tai toiminnaltaan haitta-alueen ympäristöä, mutta on harvinaisempi tai uhanalaisempi. Parempaan vaihdossa on oltava tarkkana, ettei minkäänlaista luontoa heikennetä yli sen kantokyvyn.^1,4,5

7. Toimenpiteitä koskevat päätökset

Lisäisyys

Lisäisyys on yksi ekologisen kompensaation tärkeimmistä kysymyksistä. Lisäinen toimenpide on sellainen, jota ilman luonnon tilan parantumista tai luonnon tilaa parantavia toimenpiteitä ei olisi tapahtunut. Toimenpiteet eivät ole lisäisiä, jos ne olisi toteutettu olemassa olevien suojeluvelvoitteiden takia joka tapauksessa. Lisäistä toimintaa ei myöskään ole olemassa olevien luonnonarvojen suojelu, jos se ei tuota luonnolle uusia hyötyjä, esimerkiksi lajiston luontaisen palautumisen kautta (joskus myös passiiviseksi ennallistamiseksi kutsuttu hyöty) tai tulevien uhkien poistamisella. Olemassa olevan säilyttäminen ei siis riitä, vaan luonnolle tulee koitua kompensaatiosta enemmän hyötyjä kuin olisi koitunut ilman sitä.^1,4,5

Mikäli kompensaatio ei olisi pysyvä, kertaalleen kompensaationa käytetyn hyvitysalueen voisi laskea uudelleen heikennyksen hyvitykseksi edellisen kompensaation voimassaolon päätyttyä. Saman kompensaation laskeminen hyvitykseksi moneen kertaan ei tuota uusia parannuksia luonnon tilassa. Tämä niin kutsuttu kaksoislaskenta on ekologisen kompensaation kansainvälisesti sovituissa periaatteissa pyritty estämään vaatimalla hyvitysten lisäisyyttä ja pysyvyyttä. Myös perustamalla kansallinen kompensaatiorekisteri, johon tuotetut ja käytetyt hyvitykset merkitään, voi estää kaksoislaskentaa ja varmistaa kompensaatioiden lisäisyyttä.

Ennallistamishyvityksen ominaispiirteet

Ennallistamishyvityksen keskeisimmät ominaispiirteet ovat:

1. osittaisuus
2. epävarmuudet ja
3. aikaviiveet.

Osittaisuudella tarkoitetaan, että ennallistaminen parantaa elinympäristön tilaa vain osittain. Tämä johtuu siitä, ettei haittoja yleensä kompensoida täysin tuhoutuneessa elinympäristössä eikä ennallistettava elinympäristö yleensä myöskään palaudu toimenpiteen seurauksena täydellisen luonnontilaiseksi.⁴

Ennallistamisen tulosta on vaikeaa ennustaa ja ennallistamiseen liittyy aina jonkin kokoinen epäonnistumisen riski. Ennallistamisen onnistuminen riippuu muun muassa ennallistettavan alueen ekologisesta tilasta. Lähes kokonaan tuhoutunutta elinympäristöä on haastavaa palauttaa kokonaan luonnontilaiseksi – etenkin, jos lajisto on jo merkittävästi muuttunut. Ennallistaminen tulisi tehdä elinympäristössä, jossa toimenpiteiden onnistumista ja hyvän lopputuloksen saavuttamista pidetään todennäköisenä. Ennallistamiseen tulisi myös käyttää menetelmiä, joiden käytöstä on tutkittua tietoa ja kokemusta. Tämä lisää onnistumisen todennäköisyyttä, ja ehkäisee siten kompensaatioalueen pinta-alan kasvamista epärealistisen suureksi. Käytännössä ennallistamishyvitys saattaa joskus vaatia toimenpiteiden toistamisen, jotta haluttu lopputulos saavutetaan. Ennallistaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin luonnonhoito, jossa pyritään toistuvien toimenpiteiden avulla säilyttämään jonkin alueen, kuten perinnebiotoopin, luonnonarvoja.^4,5

Aikaviiveellä tarkoitetaan sitä, etteivät luontohyödyt toteudu välittömästi kompensaatiotoimenpiteiden jälkeen, vaan elinympäristöjen tapauksessa puhutaan vuosikymmenten palautumisprosessista⁴. Aikaviiveellä viitataan siis heikennyksen aiheuttamisen, joka on usein välitön ja kokonaisheikentymättömyyden tai kokonaisparaneman, jotka molemmat tapahtuvat poikkeuksetta viiveellä, toteutumisen väliseen aikaan. Eniten luonnonarvohehtaareja saavutetaan hyvityksillä, jotka on tuotettu ennen kuin luontohaitat on aiheutettu, koska tällöin kompensointiin liittyvät epävarmuudet ovat pienemmät. Suomen kompensaatiolainsäädäntö edellyttää, että hyvitykset on tuotettava ennen heikennyksen tekemistä.

Suojeluhyvityksen ominaispiirteet ja taustatrendioletus

Tämän tekstin kirjoittamishetkellä suojeluhyvityksen käyttö on kirjattu kansalliseen luonnonsuojelulakiimme siten, ettei suojeluhyvitystä pääsääntöisesti ole mahdollista käyttää luontohaittojen kompensointiin, sillä siihen tarvittaisiin suhteettoman suuria määriä suojelupinta-alaa. Suomessa suojeluhyvityksen tuottamaksi luontohyödyksi voidaan nimittäin laskea vain luontaisen palautumisen myötä syntyvät hyödyt lähes luonnontilaisissa ja uhanalaisissa elinympäristöissä. Kansainvälisesti vertaisarvioitujen tieteellisten periaatteiden mukaisesti suojeluhyvityksen tuottama hyöty perustuu kuitenkin luonnonarvon olemassa olevien esiintymien säilyttämiseen poistamalla suojelun avulla niihin kohdistuva taloudellisen käytön eli heikennyksen riski^4,5. Suomen luonnonsuojelulaki ei tällä hetkellä tunnista tätä suojeluhyvityksen määritelmää, mutta koska haitan välttäminen suojelemalla luontokohde on kansainvälisen tiedeyhteisön mukaan perusteltu hyödyn tuottamisen muoto, tarkastellaan seuraavaksi mitä kyseinen määritelmä tarkoittaa ekologisessa kompensaatiossa.

Heikennyksen estämiseen perustuvan suojeluhyvityksen käyttö on järkevää silloin, kun hyvitettävän alueen ekologisen tilan oletetaan heikentyvän ilman suojelua, esimerkiksi maankäyttöpaineiden takia. Tämän heikentymisriskin vuotuinen suuruus pitäisi pystyä jotenkin määrittämään, jotta potentiaalisen heikennyksen tuottamaa ekologista tilaa olisi mahdollista verrata suojelun tuottamaan ekologiseen tilaan. Näiden kahden tilan välinen erotus lasketaan suojeluhyvityksen tuottamaksi luontohyödyksi.^1,4,5

Kuva. Suojeluhyvityksen tuottaman luontohyödyn määrittäminen taustatrendin ja suojelun tuottaman ekologisen tilan perusteella. Suomennettu lähteestä: Moilanen, A. & Kotiaho, J.S. 2018. Planning biodiversity offsets. Twelve operationally important decisions. TemaNord 513. doi.org/10.6027/TN2018.513.

Suojeluhyvityksellä vältetyn haitan (engl. avoided loss tai averted loss) arviointi perustuu siis taustaoletukseen alueen ekologisen tilan kehityksestä. Tämän kehityksen ennustamiseen liittyy epävarmuuksia, ja liika optimistisuus vältetyn haitan arvioinnissa voi johtaa niin pieneen hyvityspinta-alaan, ettei luonnon kokonaisheikentymättömyyden tavoitetta tosiasiassa saavuteta.^4,5

Suojeluhyvityksen ominaispiirteisiin kuuluu ennallistamishyvityksen tapaan hyvityksen osittaisuus. Suojeluhyvityksen tuottamat luontohyödyt kertyvät pitkän ajan kuluessa. Heikennyksen estämiseen perustuvassa suojeluhyvityksessä luontohyötyä kertyisi vuosittain keskimääräisen heikentymisriskin verran1. Jos esimerkiksi metsään kohdistuisi kahdeksan prosentin vuotuinen hakkuupaine, suojeluhyvitystä kertyisi vuodessa kahdeksan prosenttia suojellun alueen pinta-alasta. On huomattava, että kun suojelun tuottamaa hyötyä lasketaan, pitää huomioida myös paineen siirtyminen toisille alueille eli niin sanottu käyttöpaineen vuoto (ks. alla).  Osa luonnonarvoista saattaisi myös palautua luonnollisen kehityksen kautta lähemmäs luonnontilaansa suojelun seurauksena, jolloin niiden tila paranisi ilman ihmisen tekemiä ennallistamistoimenpiteitä. Tämä on tyypillistä eritoten metsien kohdalla, jotka Suomen oloissa palautuvat kohti luonnontilaa, kunhan niissä ei harjoiteta metsätaloutta.^4,5
 
Suojeluhyvitystä suositellaan usein käytettäväksi yhdessä ennallistamishyvityksen kanssa, sillä pelkkä suojeluhyvitys johtaa aina hyvityskohteena olevien luonnonarvojen vähenemiseen. Tämä johtuu siitä, että suojelun tuottamat luontohyödyt perustuvat pelkästään hyvitysalueen luontaiseen palautumiseen kohti luonnontilaa, kun taas ennallistamisessa ihminen tekee hyvitysalueella toimenpiteitä, joilla mahdollistetaan alueen luonnonarvojen palautuminen. Pelkän suojeluhyvityksen käyttöä kannattaa harkita, mikäli luontohaitan aiheuttamista ei voida välttää eikä hyvitysalueen tilaa voida parantaa ennallistamistoimenpiteillä.^1,4,5

Vuoto

Ekologisessa kompensaatiossa haittojen vuotamisella tarkoitetaan sitä, että paine esimerkiksi maankäyttöön ei poistu kompensaation seurauksena, vaan siirtyy jollekin toiselle alueelle. Vuodot liittyvät erityisesti suojeluhyvityksiin. Haittojen vuotaminen tulee kansainvälisten periaatteiden mukaisesti huomioida kompensaatiolaskennassa, sillä mitä enemmän vuotoja tapahtuu, sitä pienempi hyöty hyvityksellä saavutetaan. Vuoto arvioidaan osuutena hyvityksestä välillä 0–1, ja huomioidaan laskennassa kasvattamalla hyvitysalueen kokoa. Suomen kompensaatiolainsäädäntö ei kuitenkaan tämän tekstin kirjoittamishetkellä velvoita huomioimaan haittojen vuotamista kompensaatiolaskennassa, mikä saattaa vähentää hyvitysalueen hävittämis- ja heikentämiskiellon ansiosta syntyviä luontohyötyjä2.^1,4,5

8. Kirjan lähteet

1. Kujala, H., Halme, P., Pekkonen, M., Ryttäri, T., Raunio, A., Kullberg, P., Koljonen, S., Kostamo, K. & Keränen, I. 2021. Heikennyksen ja hyvityksen arviointi ekologisessa kompensaatiossa. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 39/2021. http://hdl.handle.net/10138/334544
2. Kujala, H., Pappila, M., Leskinen, P., Tuomisaari, J., Jalkanen, J., Salokannel, V., Nieminen, E., Moilanen, A., Halme, P., Aulake, M., Pykäläinen, E., Mustajärvi, L., Oinonen, I., Kotilainen, J., & Kotiaho, J. 2024. Ekologinen kompensaatio Suomessa: analyysi sääntelyn vahvuuksista, heikkouksista ja kehitysmahdollisuuksista. Alue ja Ympäristö, 00–00. https://doi.org/10.30663/ay.141917
3. Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. 388 s
4. Moilanen, A. & Kotiaho, J.S. 2017. Ekologisen hyvityksen määrittämisen tärkeät operatiiviset päätökset. Suomen ympäristö 5/2017. Ympäristöministeriö. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4754-8
5. Moilanen, A., & Kotiaho, J. S. (2018). Fifteen operationally important decisions in the planning of biodiversity offsets. Biological Conservation, 227, 112-120. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2018.09.002
6. Punaisen kirjan verkkopalvelu. Viitattu 2.1.2024. Saatavilla: https://punainenkirja.laji.fi/